Uusimmat kuvat

Sukuseura facebookissa

Sukuseura näkyy myös facebookissa. Käy katsomassa!

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:262755 kpl

Päivitys

Sivut päivitetty 11.3.2021: Toiminta/seuraava hallituksen kokous.

Kuva-albumi

Elefanttentreffen 1977

Katselin telkkarista Finnjetin romutusta Intialaisella hiekkarannalla ja muistelin Saksanmatkoja kyseisellä paatilla. Ensimmäisen ulkomaan MP matkani tein kuitenkin Tammi - Helmikuun vaihteessa vuonna -77 Finnhansalla, Finnjet tuli liikenteeseen vasta seuraavana kesänä. Ostimme serkkuni kanssa Mitzit kuusikymmenluvun alussa, Masa 175 ja minä 250 cc, joilla sitten päristeltiin muutama vuosi, mutta niinhän siinä kävi, että Mitzit meni myyntiin, kun piti autot hankkia, ei molempiin ollut varaa. Kyllähän pyörällä olisi vielä ajellut, mutta kun sillä ei saanut ?katu-uskottavuutta? (ei päässyt saatolle). Olihan niillä autoillakin mukava ajella ja naisetkin saatiin, eihän siinä mitään, mutta kyllä se pyörä kummitteli jossain aivojen sopukoissa ja niin vain kävi, että ostin Lappeenrannan Hankkijalta muutaman vuoden ikäisen 850 cc Moto Guzzin. En siitä Masalle etukäteen edes vihjaissut, ajattelin yllättää hänet hankinnallani. Menin käymään Äidilläni, kun Masa tuli siihen sattumoisin ja huomasin heti, että nyt on miehellä jotain mielessä, potki kiviä siihen malliin ja vaikutti hyvin salaperäiselle. En muista, kumpi ensin kertoi ostaneensa jälleen moottoripyörän, mutta olimme hankkineet pyörät toisistamme tietämättä samalla viikolla. Masan hankinta oli Ural sivuvaunulla. Pyörät toimivat muuten luotettavasti, mitä nyt Uralin laturin kanssa oli ongelmia, mutta se poistui, kun asennettiin moottorin kupeeseen auton laturi. Lisäksi laitettiin alkuperäisen bensatankin tilalle Pannonian tankki. Tulihan siihen Guzziinkin paha vika, siitä hajosi perän hammaspyörät, oli kuin Turhapuron suu. Työkaverini Jussi, joka oli aikaisemmin asunut Ruotsissa, tilasi Guzzin Ruotsin maahantuojalta Motalasta uudet osat ja pyysi lähettämään ne Haaparannan postiin, josta ne salakuljetetti Suomeen, Jussi oli sattumoisin käymässä Kemissä. Rikos lienee jo vanhentunut, kruunuja kului noin 1/3 Suomen maahantuojan hinnasta, kun sen muutti markoiksi, mutta oli sekin muistaakseni parin viikon palkka. Ystävämme Risto, joka oli ollut Saksassa töissä, kertoi usein talvisista reissuistaan Elefanttentreffeniin Nurburgringin kilparadalle, jonka kertoi olevan hieno ja erilainen kokoontumisajo. Sen verran asia kiinnosti, että aloimme Masan kanssa reissua suunnitella, kalustohan meillä oli mielestämme viimeisen päälle kunnossa. Asia, mikä intoa ja itseluottamusta hieman kaihersi, oli kielitaito, sitä meillä kummallakaan ei ollut ja uskoimme siitä olevan matkalla apua. Kummallekin reissu olisi ensimmäinen ulkomaanmatka moottoripyörällä ja ?matkaopas? olisi mukava olla mukana. Tuli siinä mieleemme naapurimme Jukka, joka opiskeli teekkarina Otaniemessä ja omisti luotettavan 350 cc Royal Enfield Clipperin. Uskoimme hänen myös hallitsevan jonkun kielen, jolla tulisimme Saksassa toimeen. Jukka tarttui koukkuun ja matkan suunnittelu päätettiin aloittaa. Yksimielinen päätös oli, että hankimme menopaluu paikat autolauttaan Helsingin ja Travemunden välille. Vaikka ohittaisimme Ruotsin ja Tanskan, ajomatkaa kertyisi vielä A1 moottoritietä suoraan ajaen n.600 km. suuntaansa. Kun matka oli varmistunut, oli syytä katsella varusteiden perään. Ajokamppeethan oli samat kuin kesälläkin, kun ei paremmista mitään tiedetty. Yläpäässä Englantilainen ?barbouri? rasvakangastakki ja umpikypärä. Alapäässä siniset Jämeriltä ostetut ihme housut, materiaali oli jotain muovitettua kangasta, josta ?vedenpitävä? pinta hilseili pikkuhiljaa irti ja jalassa nahkasaappaat. Guzziin rakentelin 12 voltin ulosoton visiirin lämmitystä varten. Sulatin kolvilla ohuen vastuslangan visiirin sisään, joka pitikin pienen alueen näkökentästä sulana. Renkaat aiheuttivat huolta. Sen ymmärsin, ettei painavalla Guzzilla kesärenkailla ole Saksaankaan mitään asiaa, etenkin kun olimme matkalla Eiffel ? vuoristoon, jossa voi sataa talvella reilustikin lunta. Taakse asensin Grossi renkaan, mutta eteen ei vastaavaa 18 tuumaista löytynyt. Jostain sain ostettua eteen Trial kumin, joka näyttikin hyvälle ja sopi lokasuojan sisällä pyörimään. Majoitus oli tarkoitus järjestää niin, että perillä yöpyisimme Vankkuri-teltassa ja matkalla jossain pikkukaupungin majatalossa. Vihdoin viimein matkapäivä valkeni. Masa ja Jukka ajelivat Kuusankoskelta ja minä Espoosta pikku pakkasessa Helsinkiin. Laivassa kului pari päivää mukavasti, merikin oli mukavan tasainen. Saksaan rantauduimme Keskiviikkona n. klo 19 maissa. Hetken siitä ajeltuamme, löytyi A 1 moottoritien liittymä, josta ei päässyt muualle eksymään. Menomatkasta ei ole juurikaan muistikuvia. Oli hiton pimeää, kun ei ollut lunta maassa, lämpötila oli jossain nollan maissa ja ilma tuntui kostealle, vaikka ei satanut. Suunnitelmissa oli mennä johonkin majataloon yöksi, mutta emme edes yrittäneen, tokko olisimme yöllä edes sisään päässeet. Niinhän se matka jatkui tunnista toiseen, välillä lämmittelimme, tankkasimme ja puraisimme jotain evästä pahempaan nälkään. Jo alkumatkasta epäilin tien olevan jäässä kun Guzzi ei halunnut mennä suoraan, mutta saappaanpohjan alla ei se siltä tuntunut. Matkavauhtimme oli jotain 80 Km/h., jota Urali kulki mukavasti. Epäilin syyn hakemiseen olevan renkaissa, kun kokeeksi nostin nopeuden sataseen, niin pyörän käytös rauhoittui. Vaivaan auttoi ilman lisääminen eturenkaaseen, mutta oli se edelleen kauhea ajettava. Jossain Kölnin paikkeilla satuimme sopivasti aamutuimaan työmatka liikenteen sekaan, olihan siinä vähintään kolme kaistaa suuntaansa, mutta oli siellä kiireisiä liikkujiakin. Minä köröttelin letkan viimeisenä kahdeksaakymppiä ja pelkäsin, että joku jyrää minut autonsa alle. Alkoi siinä pikkuhiljaa päiväkin sarastaa, että Poliisikin meidät löysi, ne siinä kyseli, että mitä miehiä. Jukka kertoi meidän tulevan Suomesta ja menevän ringille telttailemaan. Eivät ne edes papereita katsoneet, pyörittelivät päitään ja kaasuttelivat pois näköpiiristä, pelkäsivät varmaan heille tulevan kolmesta hullusta turhia murheita. Bonnin jälkeen kurvasimme pois moottoritieltä pienemmälle tielle suuntana Adenaun kylä. Heti, kun tie alkoi mutkitellen nousta, alkoi Uralin vauhti hidastua, siitä tuntui osa hevosista karanneen yön aikana. Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille ja panimme leirin pystyyn radanvarteen pääkatsomon eteläpuolella olevalle kentälle. Huomasimme tullessa paikallisen kyläkaupan, johon Jukan kanssa lähdimme ostoksille Masan jäädessä ihmettelemään, mikä Uralia vaivaa. Kaupassa erikois huomion vei koko seinän pituinen hyllykkö, joka oli täynnä alkoholi tuotteita. Pitkän harkinnan jälkeen ostimme lääkkeeksi ison pullon tummaa rommia ja jotain ruokatarvikkeita pahimpaan nälkään. Torstaina aamupäivällä, kun saavuimme perille, oli alueella aika vähän väkeä. Syötyämme ja juotuamme vahvaa teetä, alkoi kummasti nukuttaa. Seuraava havainto olikin vasta myöhään illalla. Olimme nähtävästi onnistuneet leiripaikan valinnassa, koska ympärillämme oli noussut kymmeniä telttoja. Viereemme oli leirinsä pystyttäneet Norjalaiset Moss nimisestä kaupungista kotoisin olevat Putte ja Olav, joista tulikin hyvät ystävämme. Suomalaisiin emme törmänneet koko viikonlopun aikana. Jos oli paikalle tullut illan aikana paljon ihmisiä, oli tullut myös paljon vettä. Vesi oli jäätynyt parin sentin kerrokseksi paikkoihin, mihin se oli ensiksi osunut. tuli siinä mieleen, että jos tästä vielä pakkanen kiristyy, täältä ei pääse kuin keväällä pois. Perjantai-aamuna oli jää onneksi sulanut olemattomiin. Läheiselle parkkipaikalle oli pystytetty suuri teltta, jossa myytiin ruokaa ja juomaa ogtoberfest mallin mukaan. Istuimme siellä me, norskit sekä yksi Amerikkalainen miehitysjoukkojen sotilas perjantai-iltaa viettämässä. Haimme vuoronperään kierroksen olutta tiskiltä ja kun tuli jenkin vuoro, hän toi tullessa koko korin. Mekin Masan kanssa puhuttiin sujuvasti tankeroenglanttia, josta Jukkakaan ei saanut mitään tolkkua, mutta onneksi teltassa oli niin kova meteli, ettei siellä kenenkään puheesta mitään selvää saanut. Joillakin oli hauska tapa ajaa pyörällä sisään telttaan antamaan ääninäytteitä hurraahuutojen säestämänä. Ei käynyt aika pitkäksi. Lauantaiaamuna meillä oli edelleen naama turvoksissa ja silmät punaisena johtuen varmaankin teltassa olleesta pakokaasun ja tupakan kärystä. Päivä kului mukavasti isoa aluetta kierrellessä..Pyöriä oli joka lähtöön ja ääntä oli kun ampiaispesässä ja siihen moottoripyörien äänet päälle. Varikkoalue oli täynnä kauppiaita myymässä erilaisia tarvike ja viritysosia sekä ?tuunattuja? pyöriä. alue muistutti lähinnä rompetoria, kysymys ei kuitenkaan ollut mistään museo tai veteraani vehkeistä. Iltapäivällä joku tiesi kertoa, että radalla on joku paraatiajo kuolleitten motoristien muistoksi. Teimme yksimielisen päätöksen, ettei sinne mennä, kun ollaan tänne asti ehjänä päästy. Kävimme kuitenkin lähtösuoran loppupäässä sitä näkyä ihmettelemässä. Olihan komean näköistä, kun pyöriä meni ohi jatkuvana virtana monta rinnan ja monella matkustajalla soihtu kädessä. Hätäisimmät tulivat jo pois, kun viimeiset vasta pyrkivät kiekalle 23 kilometrisen radan ympäri. Fiksut saksalaiset toivat nuotiopuut tullessaan sivuvaununsa kyydissä. Lauantai-illan pimetessä alkoi saha soida ja puiston puustoa kaatua kun polttopuut uhkasivat loppua. Lisäksi porukka päätti jostain syystä panna ravintolateltan kaluston kappaleiksi, kun vielä joku ammuttiin hengiltä, oli soppa valmis. Eihän siinä kauan mennyt, kun järjestysvalta tuli paikalle mellakkapoliisin muodossa. Niitä oli pari joukkuetta kypärä, pamppu ja kilpi varustuksella. Me katsottiin siinä vaiheessa parhaaksi lähteä omaan telttaan keräämään voimia aamuista kotiinlähtöä varten. Aikoinaan suomalaiset soturit kävivät särkemässä Germaanien linnoja ruotsalaisten niitä oikein yllyttäessä. Me ei kaadettu puita, ei hypitty pöydillä, eikä tehty muutakaan ilkivaltaa, ei oltu Ruotsalaisten kanssa missään tekemisissä. Tulihan se ankea sunnuntaiaamu, pakkailtiin saviset kamppeet kasaan ja köyteltiin pyöriin kiinni. Suurin osa sopi Uralin sivuvaunuun, kun eväät oli syöty vähiin. Hieman jännitti, miten Urali pelittää. Mutta kun siitä liikkeelle päästiin, niin kaikki pyörät kulkivat hyvin, tiesivät pääsevänsä kotiin lämpimään, eikä se kuskistakaan tuntunut vastenmieliselle ajatukselle. Jos oli tulomatkalla ankeaa, niin sunnuntain kotimatka yhtä juhlaa. Ilma oli kaunis ja liikennettä tiellä vähän. ajelimme pikkuhiljaa Bremenin pohjoispuolelle, josta käännyimme tielle numero 75 etsimään yösijaa jostain matalasta majasta. Jouduimme Rotenburg nimiseen kaupunkiin, ensin tuli vastaan linnamainen hotelli, johon me ei edes yritetty. Jonkin matkaa Hampuriin päin ajettuamme oli Gasthaus, joka oli suljettu. Kun sisällä oli valot, niin päätimme kuitenkin kolistella oveen, josko joku sen avaisi. Tulihan sieltä hetken päästä vanhempi herra katsomaan, kuka siellä kolistelee ja ilmoitti, että paikka on suljettuna talvella. Jonkin aikaa Jukan kanssa keskusteltuaan hän käski meidän työntää pyörät sisäpihalle talliin ja käydä taloksi. Ilta kuluikin rattoisasti. Kävimme suihkussa, emäntä laittoi meille iltapalaa ja isäntä tuli meidän kanssa (Jukan) juttelemaan. Parin kaljan jälkeen ei unta tarvinnut houkutella. Paksun saksalaisen peiton alla hyvin nukutun yön ja aamiaisen jälkeen oli mukava lähteä takaisin tien päälle. Kaunis ilma suosi edelleen matkamiehiä ja ajelimme Hampurin ohi kohti Lyypekkiä ja osasimmekin suoraan vanhaan keskustaan kaariportin viereen, jota hansakaupungin postikorteissa aina kuvataan. Hetken siinä ihmettelimme ja ajoimme siitä Travemunden satamaan. Siellä meitä oli vastassa pari maistissa olevaa suomalaista rekkakuskia, jotka tarjosivat meillekin pientä hörppyä. Kiitimme tarjouksesta ja kerroimme ajavamme pyörämme vielä laivan ruumaan. Kuskit kertoivat laivan kansimiesten ajavan rekat ja hoitavan pyörämmekin laivaan, mutta päätimme kuitenkin hoitaa homman varmuuden vuoksi omin voimin. Hyttiin päästyämme ?siivosimme? itsemme ja lähdimme ravintolaan syömään oikein kunnolla pitkän kaavan mukaan. Ällistys oli suuri, kun muutaman miehen lisäksi ravintolassa oli monikymmenpäinen naisjoukko. Tarjoilija kertoi heidän olevan saksalaisia matkatoimistovirkailijoita, jotka ovat matkalla tutustumaan valmistumassa olevaan finnjettiin. Lisäksi hän kertoi kohta alkavan tanssit ja kehoitti pitämään hyvää huolta saksalaisista vieraista. Minullahan alkoi heti tanssijalka vipattaa, olinhan sentään ollut viisi vuotta aikaisemmin Pariisin punaisessa myllyssä ?esitanssijana?. Finlandian päästessä avomerelle tuli orkesteri virittelemään vehkeitään ja ajattelin ampaista ensimmäiselle valssille. Olin jo hetkenaikaa havainnut laivan liikehtivän epämukavasti ja niin teki myös vatsani. Eihän siinä muu auttanut, kun kurvata parketin sijasta hyttiin oksentamaan ja koko kotimatka laivalla meni matalapaineen merkeissä. Pahoinvoinnistani huolimatta Finlandia ehti ajoissa Helsingin satamaan. Helsinki otti meidät vastaan lumisena ja pakkastakin oli yli kymmenen astetta. Siitä Masa paleli Kuusankoskelle ja me Jukan kanssa Espooseen. Kotiportille oli lumiaura työntänyt aikamoisen kinoksen lunta ja ajattelin Guzzin menevän siitä vauhdilla läpi ja menikin, kaatumaraudan varassa. Jos nyt yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen yrittää tehdä reissusta jonkinlaisen yhteenvedon, niin se tehtiin sillä osaamisella ja tietämyksellä, mikä meillä silloin oli. Suurin virhe oli ajo yöllä, käsittääkseni olimme Kölnin paikkeilla enemmän tai vähemmän hengenvaarassa. Tie oli paikoitellen liukas, liikenne vilkas ja miehet väsyksissä. Jos siinä pimeässä autojen keskellä olisi heittäytynyt kyljelleen, niin? Painava Guzzi ilman sivuvaunua on talvella aivan järjetön laite ja se olikin sen ainut talviretki. Tuli mieleen ensimmäinen Mitzi. Siinä oli alla sport hakkapeliitat ja sillä pärjäsin hyvin kesän talven. Se olisi vieläkin oiva laite vastaavalle reissulle. Rahat, mitä silloin omisti, oli melkein kaikki mukana. Jos olisi sairastunut, tai pyörä olisi lauennut, ei ollut mitään varasuunnitelmaa, miten siitä eteenpäin. Onneksi kaikki meni hyvin. Syyllinen siihen, että olen näitä tarinoita tähän lehteen tuhrannut, on hyvä ystäväni Keijo, joka lehteä toimittaa. Keijo on tuskaillut juttujen, tai paremminkin niiden puuttumisen kanssa, kun ei kehtaisi pelkkiä kansia lähettää jäsenille. Kirjoittelin aikoinaan kansakoulussa 4 ? 6 numeron aineita, hyvä etten ehtoja saanut, mutta silloin ei olutkaan Microsoft Word oikeinkirjoitus ohjelmaa, vaikka eihän sekään kaikkeen pysty. Otahan ?kynä? käteen, on sinullekin varmasti sattunut ja tapahtunut vuosien mittaan, Keijo kyllä korjaa ammattitaidolla mokat. Lasse Tommola Matkakertomus on julkaistu MZ - kerhon lehdessä vuonna 2009. Matkalla oli allekirjoittaneen lisäksi mukana Martti Lantta ja Jukka Harju.

Ei kuvia tai alikansioita